Taiteilija Anna Katariina

Käppyrämäntyjen katveessa kasvanut

Olen pienessä eteläsuomalaisessa rannikkokylässä kasvanut metsän lapsi Anna Katariina Pakkanen. Aloitin piirtämisen varhain, jo päiväkoti-ikäisenä tallensin minulle luetut sadut paperille piirtäen. Lapsuudessa vietin paljon kesiä isovanhempien saaressa. Kaikkialla kallioilla kasvavat käppyräiset männyt muistuttivat Akseli Gallén Kallelan ikonisia punakylkisiä honkia, ja jäivät jo lapsena mieleen. Talomme takana oleva suuri kallio ja sitä ympäröivät peikkometsät olivat paratiisini, ja nimettiinpä yksi kalliokin erään maalausprojektini mukaan Maalauskallioksi. Viihdyin jo pienenä itsekseni luonnossa.

Pohjoinen kutsui luokseen

Elämä vei peruskouluikäisenä vuodeksi Englantiin, jossa piirtäminen ja maalaaminen sai erityisen innostuksen. Siellä oli valtavasti uusia mereneläviä ja simpukoita, joita tallensin hurjaa tahtia vesivärein ja saveen. Lukion kävin Helsingissä, Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, jossa kuitenkin haikailin jatkuvasti jotain ihan muuta kuin sitä kiireistä ja urakeskeistä elämää mihin siellä muut itseään valmistivat. Välitunneilla levittelin Urho Kekkosen kansallispuiston karttoja lattialle ja olin ajatuksissani jo kovin kaukana ympärilläni suhaavista uraohjuksista. Lapsuudessa olimme tehneet paljon lomareissuja pohjoiseen ja jotenkin alkoi tuntua siltä, että etelässä kaikki on vain yhtä pientä tilkkutäkkiä, metsässä kulkiessa aina tuli jonkun talo, mökki tai tie vastaan, ja metsät olivat vaikeakulkuisia. Pohjoinen oli alkanut kuiskutella korvaani yhä vahvemmin. Muoniossa vietetyn eräopaskouluvuoden jälkeen hain Lapin yliopistoon, josta valmistuin taiteen maisteriksi graafisesta suunnittelusta ja pääsin alan töihin rovaniemeläiseen mainostoimistoon.

 

Uusi elämä löytyi pädiltä

Elämä vei ja aika kului, mutta sisimmässäni tiesin, etten ollut vielä Rovaniemelläkään oikeassa paikassa. Mainostoimistotyö imi kaiken luovuuteni ja piirtäminen ja maalaaminen oli enää satunnaista. Rovaniemellä oli luonto lähellä ja ihmiset rentoja, mutta silti koin aina pakonomaista tarvetta lähteä jonnekin kauemmas luontoon joka viikonloppu. Pitkään mietin minne elämääni suuntaisin, mutta koska vaihtoehtoja oli ympäri maapallon, en osannut enää päättää mitään. Eräältä etelän joulureissulta palatessamme keksi ystäväni “katsoa meille kaikille uudet työpaikat”. Hetken pädiä selailtuaan kuului etupenkiltä huudahdus, “Anna, täällä on sun työpaikka!”. Keväällä 2016 muutin Pyhätunturiin ja aloitin työt luonnon parissa Metsähallituksella. Aloin myös kehittää graafisen suunnittelijan osaamistani sivutoimisena freelancerina.

Omintakeinen maailmani maalauksiin

Moni asia loksahti Pyhällä paikalleen. Vähitellen aloin taas piirtää enemmän. Aloin myös määrätietoisesti kehittää piirtämistäni ja maalaamistani. Olin aina kokeillut kaikenlaisia tekniikoita ja monenlaisia tyylejä, mutta mikään tyyli tai tekniikka ei tuntunut erityisen omalta. Ja ei-esittävien maalausten teko tuntui aina erityisen vaikealta. Niinpä lähdin kursseille, jossa piti vaan alkaa sutimaan jotain paperille. Se tuntui alkuun vaikealta, mutta kun annoin vaan mennä, alkoi jotain hauskaa syntyä. Kokeilin märkää akryylimaalausta ja myös monen tekniikan pastellitöitä ammattitaiteilijoiden (Helena Junttila ja Pirkko Mäkelä-Haapalinna) opastuksella. Varasin monena kesänä yksin viikoksi telttapaikan tai mökin jostain saaresta, jossa tarkoituksena oli vain maalata. Välillä tuntui, että en saanut mistään kiinni, ja koko elämäni matkassa kulkenut valtaisa itsekritiikki esti tekemisiäni. Kuitenkin eräänä kesäyönä saaristossa piirtyi paperille lyijykynällä jotain aivan muuta kuin ennen. Jotain, jossa oli selkeitä palasia minulle tärkeästä realismista, mutta myös vähemmän vakavaa, naivistista otetta. En myöskään enää tarvinnut tarkkaa kuva-aihetta tai mallia, jota jäljentää. En enää ollut tarkan realismin vanki, olin löytänyt omintakeisen tyylin, jolla pystyn kuvaamaan sen, miltä minun maailmani näyttää. Maalaustein tyyli on sekoitus kansallisromantikkaa, symbolismia ja naivismia.

 

Luomisprosessi vaatii erämaan rauhaa

Vaikka elämä Pyhällä on mukavaa, viihdyn silti myös entistä syvemmällä erämaan rauhassa ja vetäydyn sähköverkkojen ulottumattomiin säännöllisesti. Joskus vain päiväksi tai sitten rinkan kanssa pidemmäksi aikaa. Erona entiseen on se, että nykyään kyse ei enää ole pakonomaisesta paosta, vaan tarpeesta keskittyä olennaiseen. Palaan retkiltäni usein seesteisenä ja alan tallentaa kokemaani paperille. Olen myös jatkanut saaristossa aloittamiani ”maalausretriittejä”, olen varannut erämaatupia jostain pohjoisempaa pelkästään maalaamista varten. Sähköttömässä tuvassa maalaaminen, keskellä erämaata, on sekä todella palkitsevaa että välillä hyvin tuskaista. Pitkä, yhtenäinen aika maalaamiselle mahdollistaa usein ”flow-tilan” ja se edistää omaa tekemistä, koiraa ulkoiluttaessa tai pienillä retkillä ideat ja pohdinnat saavat hyvää muhinta-aikaa. Toisaalta välillä kun ympärillä on vain omat ajatukset, maalaaminen ja se pieni tupa, saattavat huijarisyndroomat ja muut epäilykset ottaa hetkeksi vallan. Mutta näiden reissujen lopputuloksena on kyllä syntynyt useitakin voisi jopa sanoa nerokkaita töitä. Ja ehkä myös jotain kelvollisia ajatuksia.

Siellä missä taivaalta voi lukea tulevaa ja mennyt on kirjoitettu maaston merkkeihin. Missä asiat tapahtuvat samanaikaisesti sekä silmänräpäyksessä että satojen vuosien tai vuosimiljardien kuluessa. Missä ihminen on toisaalta vain pieni hiekanmurunen, mutta myös aivan liian voimakas, ja joskus ainoa ylimääräinen. Siellä on tämän kaiken tarkoitus.

Siellä oppii nöyryyttä, kun kärventävä helle vaihtuu hetkessä lumimyräkkään. Siellä tuntee sellaista tyyneyttä mitä ei missään muualla koe, kun istuu telttansa edessä hurjan ukkoskuuron väistyessä ilta-auringon tieltä. Siellä kokee ylitsepursuavaa riemua kun pitkän yrittämisen jälkeen vieheeseen tarttuu kauniin pilkullinen taimen. Siellä oppii, että sitä on vain vieraana, pitää pysyä sivussa, olla häiritsemättä ja jättämättä jälkiä.

Kaiken tarkoitus on kokea hetki, ja vangita se pian katoava tunne. Jokainen maalaus muistuttaa lumikiteiden narskumisesta suksen alla, siitä tietyn kelon oksanmutkasta, tai juuri sen erään hetken, kun oranssit auringonsäteet valaisivat maailman vain muutamaksi minuutiksi. Jokainen maalaus tuo elävänä mieleen kaiken sen hikoilun ja tuskailun, mitä sen maisemaan pääseminen vaati, mutta myös sen hetken pakahduttavan tunteen. Miten täällä voi olla näin kaunista? Miten en aiemmin huomannut, kuinka upeasti tuo oksa kiertyy? Ja siitä hetkestä alkaa syntymään prosessi, jonka lopputuloksena on pääni sisäinen kuva siirrettynä paperille. 

Hugo Simbergin jäljillä

Maalaan akryyliguassilla paksulle akvarellipaperille. Akryyliguassi on maali, jossa on kuivuttuaan akryylin vedenkestävyys, mutta guassin mattapintainen ja karkeampi pinta. Se on kohtuullisen uusi versio guassimaalista, se on sekoitus akryylimaalin sidosainetta ja guassimaalin pigmenttiä. Akryyliguasseja valmistetaan paljon Japanissa ja niitä on vielä huonosti saatavilla Suomessa. Pitkään suosikkimaalini oli guassi, jota aloin kokeilla, kun näin lukioikäisenä Ateneumissa Hugo Simbergin guassitöitä. Guassi sai kuitenkin väistyä, kun löytyi maali, jossa on sama ystävällisen matta jälki ja karkea tuntuma, mutta päällekkäisiä kerroksia voi tehdä melkein loputtomasti, eivätkä värit sotkeennu toisiinsa.